13.10.2013

Maisemakonttorissa

Muutaman viikon tauko metronajohommista päättyi tänään, kun vietin seesteisen sunnuntaiaamun ajokahvan varressa. Duunissa on kyllä tullut näyttyä suht ahkerasti myös nämä kyseiset viikot, mutta tällä haavaa hommani painottuvat kirjoituspöydän takana tehtäviin projektihommiin, ja liikkuvampaa maisemakonttoria osuu kohdalle vähän totuttua harvemmin. Mutta onpahan ainakin hyvä syy olla sitten oikein into pinkeänä silloin, kun ajokeikkaa pukkaa. Kuten tänään.

Olikin muuten oikein tyyppiesimerkki sunnuntain aamuvuorosta: kaikki sujui kuin Strömsössä konsanaan. Ei tapahtunut yhtikäs mitään poikkeavaa. Pötköt kulkivat ajallaan, ei ollut vikoja, ei hämminkejä, ei pahemmin edes ovien väliin runnoutuvia matkustajia, vihreitä opastimia toistensa perään, ei yhden ainutta rataradiokontaktia valvomon kanssa... Omalle kohdalleni ei edes osunut ainuttakaan kääntöraiteelle reissannutta torkkujaa. Ovet kiinni, kiihdytys, rullaus, jarrutus, ovet auki -sykli toistui tänään häiriintymättä pari sataa kertaa.

Voisi kuvitella, että kuljettaja ehtisi moisen päivän aikana tylsistyä kuoliaaksi, mutta kyllä täällä vielä henki pihisee, ja ihan hyvinkin vielä. Kyllähän tuossa hulluksi tulisi, jos aina olisi sunnuntaiaamu, mutta harvakseltaan kohdalle osuessaan (perus työvuorokiertoa tehdessä kolmen viikon välein) ne ovat tervetulleita hermolepopäiviä. Sunnuntaina jos koska voi antaa katseen oikein levätä kaukaisuudessa, luukutella mielimusiikkia radiosta, ja veivata ajokahvaa ilman ressiä, rennolla rutiinilla. Kun matkustajiakin on vähemmän ja aikatauluissa helppo pysyä, on myös mahdollisuus heittäytyä keskimääräistä kohteliaammaksi mattimyöhäisiä juoksijoita kohtaan. Naatisekella kerrassaan. Unohtaa kouluhommat hetkeksi ja antaa junan viedä.




Ruskakin oli tänään aika lailla komeimmillaan, joten tutuissa maisemissa oli harvinaista loistoa. Se kyllä näkyi vireystilassakin. Tuohan se muuten on laajemminkin ottaen semmoinen ilmiö, jota monet työkseen ajavat - olipa kyseessä kumipyörävehje tai juna - usein toteavat: on mukava seurata luontoa ja vuodenaikojen vaihtelua. Erityisen arvokas piristäjä se on silloin, kun kuljettavana on tuttuakin tutumpi reitti. Meidän kompaktilla metroradalla kun maisemat ovat huomattavan rajalliset ja yllätyksettömät, niin pienetkin detaljit ehtii hyvin bongaamaan. Ja niitähän luonnossa riittää, Helsingissäkin.

Keväällä tuli todettua, kuinka Kontulassa puiden hiirenkorvat olivat pykälää suuremmat kuin Kulosaaressa. Kesäaamujen fiilis on suorastaan taianomainen, silloin on ilo olla aamuvuorossa. Elokuussa hiipivät pimeät illat osaavat olla yhtä aikaa niin tunnelmalllisia kuin haikeitakin. Kurkiauran muuttomatkaa tuli tässä taannoin todistettua aitiopaikalta Hertsikan suoralla ja tänään riitti ruskassa ihailtavaa. Kohta kelit muuttunevat ankeammiksi, mutta töissä ollessa ei rankkakaan sade pahemmin haittaa: sitä on ihan hauska seurata kuivin nahoin tuulilasin takaa, paineilmatoimisen lasinpyyhkijän töksähdellessä väsymättömästi näkökentän laidasta toiseen. Kunnon lumipyrykeleissä on pykälää enemmän tekemisen meininkiä myös metrossa, ja pakkasen maustamat talvi-illat ne vasta tunnelmallisia ovatkin. Vaihtelu virkistää.