29.8.2013

Onks metron ajaminen siistii?

- Mooooi! Hei mitä sä ajat?
- No moi... Metroa mä ajelen.
- Ai metroo... vauu! Vähäks siistii! Hei kuulittekste, se ajaa metroo! 
Ehkä se oli se skraga. Tai sitten vaan aikaiseen aamuun jatkunut juhlinta. Mutta harvemmin metrokuskin univormu herättää yhtä suurta kiinnostusta kuin mitä se näissä, eräänä kesäaamuna viiden aikaan kesämekoissaan vastaan keikkuneissa naisissa herätti. Sen sijaan usein kyllä kysytään, jos metrohommat puheeksi tulevat, että onkos se siistiä hommaa.

No siistiä sisätyötähän se ainakin on. Kelpaa kauluspaitasillaan ja puhtain kynnenalusin tehdä. Kuskikurssilla se on myös sillä hienon jännällä tavalla siistiä: ensi kosketus ajokahvaan ja siitä aiheutuva junan liikkeelle nytkähtäminen on kyllä mukaansa tempaava tunne. Ehkä kuitenkin kaikkein siistein hetki on ollut se, kun kurssin jälkeen sai ensi kertaa kävellä yksin aamun ruuhkajunassa metrolehtien lomasta vilkuilevien matkustajien ohi, lätkäistä ohjaamon oven perässään kiinni ja kiihdytellä ihan omin nokin kohti talviaamuun heräilevää keskustaa.

Vaan aika äkkiähän tuo Helsingin metroverkko on koluttu, mutkat tulleet tutuiksi ja junan ohjastaminenkin sujuu täysin selkäytimestä. Sitten vaan ajetaan. Kierros, toinen, kolmas... Päivän mittaan tunnin mittaisia rundeja tulee tahkottua kuudesta kahdeksaan plus tauot päälle. Kuukaudessa ehtii sahata helposti yli 4500 kilometriä kantakaupungin ja iloisen Itä-Helsingin välillä. Kyllä siinä fiilistely äkkiä vaihtuu puurtamiseksi, ja hohdokkuus haukotuksiksi.

Mutta ihan mukavaa puuhaa se silti on, kun sen oikein oivaltaa. Työnkuvaan kuuluu se, että homma on välillä puuduttavaa, mutta toisaalta ikinä ei voi tietää, milloin tasaisen tappava rutiini häiriintyy. Kuskin täytyykin osata hallita junan lisäksi itseään, ja pysyä skarppina myös silloin kun laskeva verensokeri, lyhyeksi jääneet yöunet ja ohjaamon puhaltimen tasainen humina alkavat tehdä tehtäväänsä. Aina on olemassa se mahdollisuus, että juuri seuraavan mutkan takana odottaa se pikaista reagointia vaativa tilanne: ehkä hätäopaste tai pahimmillaan ihminen kiskoilla. Tai vaikka kuorma-auto, onhan sellainenkin Helsingin metroradalla vuosien varrella nähty. Todennäköisyys on pieni, muttei nolla.

Normaalisti rutiinia katkaisevat kuitenkin vähemmän dramaattiset jutut. Junaan voi aina tulla jotain pientä häikkää, jota sitten kikkamiehen kanssa setvitään, ja ehkä vaihdetaan pääteasemalla risan tilalle ehjä vaunupari, jos tilanne sitä vaatii. Aina niin uskollisesti vihreää näyttävät opastimet eivät ihan aina olekaan vihreitä; se täytyy hoksata ajoissa, jarruttaa ja sitten piippailla rataradiolla valvomon suuntaan, jonka jälkeen matka jatkuu ehkäpä tovin matkaa poikkeusopasteella, jolloin osa vastuusta ulkoistuu asetinlaitteelta kuljettajan harteille. Sinisten työvilkkujen välkkyessä tarkkaillaan erityisen tarkasti, missä työporukka luuraa, ja että se on varmasti huomannut lähestyvän junan. Soitellaan järjestyksenpitoon ördääjien tai sammuneiden poistamiseksi. Vastaillaan - useimmiten onneksi turhiin - hätäpuheluihin. Tapellaan oikuttelevan kuulutuslaitteen kanssa. Jos vuoroväli on syystä tai toisesta venähtänyt parillakin minuutilla vilkkaaseen aikaan, sitä joutuu ehkä kuulutuksilla paimentamaan laiturilla vellovaa ja täyteen junaan tunkevaa porukkaa: seuraava juna kun olisi tulossa tuolla ihan meidän perässä...

Jos junaan tulee ruuhka-aikaan vaikkapa ovivika tai muu välittömiä toimenpiteitä vaativa hälytys, niin siinähän sitten toivoisit olevasi vähän jakautuneempi persoona: yksi käsi tarvitaan rataradion luuriin, toinen kuulutuslaitteeseen, kolmas ehkä vielä kännykkään, ja sitten pitäisi vielä joutaa ohjaamosta ovea ronklaamaan tai vaikka junaa buuttaamaan. Tai jos laajempi liikennehäiriö iskee, ja joutuu vaikkapa seisomaan tunnelissa puoli tuntia punaisella opastimella, sitä alkaisi jo vähitellen toivoa radion aamujuontajan hölöhölölahjoja, jotta keksisi seinän takana vaihtelevasti joko kiukusta tai pelosta kihiseville matkustajille jotain järkevää kuulutettavaa.

Ammatillisessa mielessä sitä melkein toivoisi, että poikkeustilanteita olisi useamminkin kuin niitä nyt on. Niissä rutinoitunut ajaminen jää taka-alalle, ja muistin syövereistä pääsee kaivelemaan kurssin suhteellisen runsaita poikkeustilanneoppeja, joista monet ovat sellaisia, mitkä eivät ehkä koskaan edes satu omalle kohdalle. Erilaisissa pikku hämminkitilanteissa pääsee kuitenkin oikeasti punnitsemaan omaa ammattitaitoaan, ja ne jos mitkä tuovat vaihtelua päivään. Mutta eipä niitä toki matkustajille toivo. Siksi täytyy ennemmin olla ylpeä siitä, että työskentelee näin luotettavasti toimivan metron hyväksi. Se myös välittyy niin meidän kuljettajien kuin muunkin metron henkilökunnan hyvästä meiningistä: meidän metro toimii! Siksipä hieman huolestuneina seuraamme takkuillen etenevää metron automatisointiprojektia - kuinka käy systeemin luotettavuuden?

Tämä blogi tulee jatkossa tarjoamaan kommelluksia ja kommentteja niin metrokuskin arjesta kuin myös kuorma-autokuskin näkövinkkelistäkin, niitäkin hommia kun on tullut tehtyä. Ehkäpä joskus puidaan myös liikenneasioita yleisemmällä tasolla. Tämä saitti tulee toimimaan niin paineenpurku- kuin ideantoteutusventtiilinäkin, joten ihan itseäkin jännittää, mitä tänne ajan mittaan tulee raapustettua. Toiveita ja kysymyksiä saa toki esittää!